Arto Paasilinna – Hurmaava joukkoitsemurha - Ulkopuolinen kertoja, "kaikkitietävä"; ei peilaa kenenkään hahmon kautta näkemyksiä (= ei fokalisaatiota) * Luotettava – etäisyyttä ottava - Kieli hitusen "vanhahtavaa", henkilöt esim. puhuvat tiukkaa kirjakieltä - Kärjistetyt henkilökuvaukset, jotka eivät tunnu kovinkaan uskottavilta, mutta eipä ole tarkoituskaan * Esim. suojelupoliisit tai saksalaiset (ja muunkin kansalaiset) esitetään sellaisina kuin niiden kärjistetyn perinteisesti kuvitellaan olevan * Käyttäytyminen mm. ylikorostetun jääräpäistä * Ihmissuhteet eivät todellakaan ole pää- tai edes sivuosassa, vaikka niitä aivan kirjaan jonkin verran onkin ympätty * Ulkonäkökuvaukset kuitenkin eläviä ja ... uskottavia :) * Tärkeimmät päähenkilöt: "Johtaja" Onni Rellonen, Eversti Hermanni Kemppainen, vararehtori Helena Puusaari * Nämäkään eivät kuitenkaan nouse juurikaan muita hahmoja tärkeämpään asemaan, ja kuvaus yhtä henkilöä kohti on melko pinnallista --> juonipainotteinenko sitten kuitekin...? - Kertomatekniikka "kuvauksellinen"; melko vähän dialogia, sanotaan että joku sanoo jotain, mutta ei sanota "mitä" * "Kemppainen katsoi toveriaan suoraan silmiin ja sanoi lykkäävänsä oman itsemurhansa vähintäänkin huomiseksi." * Kuvaukset erittäin eläviä sekä henkilöistä että maisemista kerrottaessa - Miljöö ei todellakaan ole pelkkä tausta, vaan sille annetaan henkilöiden ja juonenkuljetuksen veroinen painoarvo * Pikkutarkkaa ja aitoa, matkan eri paikkojen kuvaukset tuntuvat niin aidoilta, että voisi kuvitella kirjailijan itse vierailleen niissä --> "tarkoitus opettaa lukijoille eri maiden eri maisemia"? - Kuvaus "kansan syvistä riveistä", joten myös yhteiskuntakritiikkiä esitetään – pääalalle se ei kuitenkaan pääse nousemaan - Ajan kuljetus pääasiassa lineaarinen, mutta henkilöiden menneisyyksiä ruodittaessa tehdään takaumia * Pääjuoni kuitenkin kulkee selkeän lineaarisesti * Lopussa lyhyt "kuinka sitten kävikään" - Juonenkuljetus huumorin riisumisen jälkeen hitusen heikko, eivätkä puoletkaan tapahtumista enää alun jälkeen ole järjellä ajateltuna uskottavia - Pääpuolisin loistava huumori, mutta välillä hieman väen vängälläkin yrittämistä, jolloin mennään hitusen metsään – Tärkein kirjan viihdyttävyyteen vaikuttava pointti! * Perustuu asioiden kärjistämiseen -> arkisista asioistakin saadaan aivan hullun kuuloisia * Supikoiraesimerkki (uskomaton sattuma) * Suomi vs. Saksa -sota * Etualalla musta huumori – vakavista asioista saa nauraa, kun ne etäännytetään todellisuudesta * Paljon huumoria toisten epäonnesta ja ylikärjistetyn toivottomista henkilöhahmoista ("Sentään minulla (= lukijalla) menee paremmin!") - Vastapainoksi joitakin tunnelmointikohtia, joissa kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti suomen luontoa ja sen kauneutta, elämän yksinkertaisia iloja jne. - "Liikaa" henkilöhahmoja, että ne jäisivät kovin elävästi mieleen - Sanoma hyvin selkeä, se jää tuskin kenellekään epäselväksi: elämä kuitenkin loppujen lopuksi voittaa, kunhan pääsee vain rutinoituneista arkikuvioista hetkeksikin muiden ihmisten seuraan; ajatus joukolla tehtävästä itsemurhasta viihdyttävän matkan päätteeksi tuntuu täysin järjettömältä ja sellaiseksi se tietysti loppujen lopuksi osoittautuukin Leena Lehtolainen – Kuolemanspiraali - Minä-kertoja AINOASTAAN Maria Kallion näkökulmasta -> osallinen tapahtumiin --> Ei aina luotettava, eikä kerro tapahtumia joita Kallio ei voisi tietää * Ei sinänsä välttämätöntä dekkarin perusrakenteen kannalta, sillä murhaaja voisi yhtä hyvin olla alusta asti selvillä ja näkökulma pomppia henkilöstä toiseen --> Tekee tietynlaisen korostamisen pakolliseksi -> jännitystä kasataan loppua kohti - Runsaasti dialogia, hyvinkin pitkät repliikit (jopa puoli sivua) mahdollisia - Kerronnassa käytetty kieli nykyaikaisen kuuloista – Dialogissa tavoiteltu jonkin verran puhekielisyyttä, mutta ei menty tässä kovin pitkälle * "Sä olet käynyt täällä ennenkin, mä muistan sut." * "Mietipä sitä, kollega rakas." * "Senkö takia me tänne tultiin, Maria?" * "Ei teidän tarvitse anteeksi pyytää." - Hyvin tarkat henkilökuvaukset – tässä tapauksessa myös "pakolliset" rikoksen selvittämisen kannalta * Uskottavat ja todentuntuiset ihmiset, joiden toimia ei tarvitse kärjistää pätkänkään vertaa tarinankuljetusta varten --> Voisi olla jopa "perustuu tositapahtumiin" * Tärkein henkilöhahmo ylivoimaisesti Maria Kallio, jonka kautta myös koko kerronta toteutetaan - Hänen kasvuaan "ihmisenä" myös peilataan jonkin verran kirjan aikana, vaikkei sen kuluessa ehdi kovin pitkää aikaa kuluakaan (RASKAUS!) * Kaikki muut henkilöt ovat suurin piirtein samalla tasolla "tärkeysasteikossa", eikä niistä yksikään nouse oikein muiden yläpuolelle * Ei juurikaan ihmissuhdekuvausta, mitä nyt sen verran mikä on rikoksen selvittämisen kannalta tarpeen (Marian ja miehen suhdetta tosin jonkin verran, mutta vähän) - Silti enemmän tapahtumakeskeinen kuin henkilökeskeinen, ihmisiä kuvataan lähinnä rikoksen selvittämisen takia * Suuri painoarvo (ainakin näennäisesti) realistisella poliisityön arjen kuvaamisella - Ei juurikaan miljöökeskeinen, ympäristö on lähinnä "tausta", jossa rikosta selvitellään * Tietysti sitä joudutaan tämän vuoksi kuvailemaan välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti - Juoni varsin tiukasti lineaarinen, tosin alun prologin jälkeen lyhyehkö aikahyppy * Tämän jälkeen ei jätetä päivääkään väliin, eikä muutenkaan ajassa hypitä juuri laisinkaan - Menneeseen palataan vain murhatun Nooran päiväkirjojen kautta "suoraan", muutoin ainoastaan todistajien dialogin kautta * Aikahorisontti hyvin lyhyt, vain joitakin viikkoja * Tietyssä mielessä kuitenkin "kehämäinen", sillä jutun selvittyä asiat palaavat "entiselleen" * Tämä koskee kuitenkin lähinnä päähenkilöä ja muita poliisihahmoja, sillä murhassa mukana olleiden henkilöiden elämät tuskin palaavat ikinä ennalleen --> Ei kuitenkaan merkitystä tämän kirjan kannalta, sillä (oletettavasti) tulevissa kirjoissa ei näihin hahmoihin enää palata --> Kehämäinen rakenne mahdollistaa helposti jatko-osien muodostamisen samalla formaatilla, vaikka toki taustalla liikkuvat "suuretkin rattaat" - Tarinankuljetus pääosin erittäin sujuvaa ja loogista – ja lukijan kannalta viihdyttävää * Ehkä kuitenkin lopussa tulee hitusen liian kiire, palaset loksahtavat paikalle vasta viimeiset parinkymmenen sivun aikana - Huumoria käytännössä 0, kirjan viihdyttävyysarvo perustuu rikoksen selvittämisen etenemiseen ja uusiin oivalluksiin - Ei mitään elämää syvällisempää sanomaa, tämän todistaa jo sekin, että dekkareita pidetään perinteisesti "roskakirjallisuutena" ja että tämäkin kirja sijoittuu vain pidemmän kirjasarjan yhdeksi osaksi – tietysti siitä on löydettävissä useimmille tämäntyyppisille dekkareille ominaisia teemoja rikoksen tekemisen motiiveista, sen salaamisesta jne. - Dekkarikirjallisuutta pahemmin lukemattomanakin tästä teoksesta voi helposti sanoa sen olevan varsin perinteinen genrensä edustaja, joka ei edes yritä tuoda siihen mitään uutta ja mullistavaa Kaari Utrio – Vendela - Ulkopuolinen kertoja, joka kuitenkin keskittyy vuorotellen Vendelaan tai Hartmaniin -> fokalisaatio (myös muiden hahmojen näkökulmasta, kuten Judit Dalhusin) * Tämän vuoksi ei täysin kaikkitietävä eikä 100 % luotettava --> Näkökulmien vaihto tuo syvyyttä ja perspektiiviä tapahtumiin, kun lukija voi peilata samoja asioita eri henkilöiden mielipiteiden ja näkemysten kautta - Käytetty kieli poikkeuksellista! * Pseudo-wanhaa, jossa käytetään runsaasti nykyisestä kielenkäytöstä poistuneita sanoja ja termejä, mutta pysyy kuitenkin hyvin helposti ymmärrettävänä äidinkieliselle suomenpuhujalle – Hyvin usein mm. toistetaan kuvattavan henkilön koko nimi * Dialogissa käytetty kieli tarkoituksellisen jäykkää ("Haluatko, että minä jatkan lukemista, dominus?") * Ei teitittelyä! (jos tuo nyt mikään pointti on) - Elävät henkilökuvaukset, ja hahmot kehittyvät tarinan edetessä paljon henkisesti (kuluuhan aikaakin paljon) * Menneen ajan ihmisten ajatusmaailma on tuotu hienosti esiin, ja se saadaan useiden perustelujen kautta tuntumaan täysin uskottavalta – Päähenkilö ei tunnu nykyihmiseltä, joka on siirretty menneeseen aikaan, vaan aidolta sen ajan ihmiseltä sen aikaisine ajatuksineen ja uskomuksineen --> Yksi kirjailijan tarkoituksista? * Pientä huumorintynkää joissakin henkilöissä? (kuten alkupuolen Ermentrude Holst) --> Tämä huumori syntyy taas tahallisesta korostuksesta menneen ajan ihanteiden ja nykyihanteiden välillä (ennen kaikkea lihavuus) * Tärkeimmät henkilöt Vendela Dalhus ja ritari Hartman Garse – molemmat melko lailla kärjistettyjä ääriesimerkkejä edustamastaan ihmistyypistä * Rakkaustarinapuoli ei kuitenkaan nouse takakannen kuvauksen herättämien odotusten mukaiseen asemaan – keskittyminen lähes täysin loppupuolelle - Melko runsaasti kuvausta, mutta ei dialogin määräkään täysin mitätön ole - Enemmän tapahtuma- kuin miljööpainotteinen, mutta ympäristön merkitys on silti hyvin tärkeä * Jännänä pointtina keskiajan Suomi herätetään tarkkojen (ja ilmeisesti myös historiallisesti aitojen) kuvausten kautta hienosti henkiin --> Ilmeisesti yksi kirjailijan tarkoituksista kirjaa kirjoittaessaan - Todellisten henkilöhahmojen ja tapahtumien sekoittaminen fiktiivisen aineksen sekaan - Juoni melko lineaarinen, mutta hyppii runsaasti * Jokaisen luvun välissä aikaa kuluu enemmän tai vähemmän runsaasti, joskus jopa joitakin kuukausia * Monesti luku alkaa jollain lyhyellä tapahtumakuvauksella, jonka jälkeen takauman avulla selvitetään edellisen luvun lopputilanteen ja uuden tilanteen välisiä tapahtumia * Tarinan aikana aikaa kuluu noin neljä vuotta, joten myös tapahtumia on runsaasti ja henkilöt ehtivät kehittyä ... henkisesti * Noudattaa tietyssä mielessä seikkailun peruskaavaa, sillä alussa tilanne on vakaa, puolivälissä on useita vaarallisiakin tilanteita ja lopussa odottaa "happy end" - Viihdyttävyys muodostuu nopeasti etenevästä tarinasta, joka ei jää junnaamaan missään vaiheessa paikoilleen, tapahtumissa on myös "seikkailun henkeä" - Jonkin verran huumoria, mutta ei missään tapauksessa nouse kovin hallitsevaan asemaan ("--hänen upeista rinnoistaan ja takapuolestaan, jonka leveys ei jäänyt paljon jälkeen tuomiokirkon ovista.") - Sanomia / teemoja on useampiakin * Naisen ja miehen välinen asema keskiajalla (kirja ei kuitenkaan anna siitä aivan yhtä heikkoa kuvaa kuin olisi etukäteen voinut kuvitella) * Yleisestikin keskiaikainen ajatusmaailma * Myös perinteinen ja ajaton rakkaustarina – tämäkin tosin peilattuna menneen ajan ajatusmaailman kautta * Ihmisen ahneus ja sodat ... jne. * Käsiteltävän ajanjakson "ruohonjuuritason" kuvaus nykyihmiselle --> historian opiskelua viihteen avulla! - Helposti kuviteltavissa "genrensä" (jos sellaista nyt edes on olemassa) perinteiseksi edustajaksi, sana "historiallinen romaani" herättää helposti mielikuvia juurikin keskiajan elämästä – tosin ehkä enemmän seikkailukertomuksesta kuin tämäntyyppisestä rakkaustarinasta Anna-Leena Härkönen – Häräntappoase - "Mä"-kertoja, joka ei tietenkään ole kaikkitietävä ja kaikkea muuta kuin luotettava * Tapahtumat peilataan päähenkilön sielunelämän kautta --> Mahdollistaa kirjan käyttämän runsaan puhekielisyyden, sillä se luo tuttavallisen sävyn kerronnalle; ikään kuin koko kirja olisi pelkkää dia...monologia * Käytännössä minä-kertoja on siis pakollinen tämän kirjan tapauksessa - Kieli täysin muista romaaneista poikkeavaa * Kaikki kerronta on kirjoitettu päähenkilön puhetapaa matkivalla puhekielellä, joka vastaa myös kirjan kirjoittamisen ajan "Etelä-Suomalaista yleispuhekieltä" (eikä kauas heitä nykyisestäkään, mitä nyt joitakin muodista pois menneitä sanoja viljellään) * Esim. "Entä sitte? mä kysyin. Musta se oli aika huono vitsi." tai "Ihan ku ois ollu meidän syy että se oli surkee ajuri ja että sen mopo kelpais korkeintaan leikkipuistoon generaattoriksi." - Elävät ja humoristiset henkilökuvaukset – kehittyvät myös hivenen tarinan edetessä (aikaa ei tosin kulu kuin runsas kuukausi) * Nuoren ihmisen ajatusmaailma tuotu uskottavasti ja myös humoristisesti esiin * Selvästi henkilöpainotteinen kirja – tapahtumia on hyvin vähän ja nekin luonteeltaan mitättömiä * Jälkipuoliskolla myös rakkaustematiikkaa * Tärkeimmät henkilöt Alpo Korva sekä myöhemmässä vaiheessa myös hänen ihastuksensa kohde Kerttu – muut sivuhahmot eivät nouse kovinkaan tärkeään asemaan (paitsi alussa Taala) - Juonen etenemiskohdissa runsaasti dialogia ja vähän kuvausta – menneiden muistelut taas lähes pelkästään Allun kuvaamana "monologina" * Dialogi välillä "outoa" – se ei välttämättä johda mihinkään ja joidenkin repliikkien merkitystä on mahdoton käsittää -> vastaa ehkä enemmän todellisen elämän puheen muodostusta kuin teennäisen selväkulkeisen kirjakielidialogin kulkua? (etenkin Allun ja Kertun keskustelut ovat tällaisia usein, esim. - "Tykkääksää keijukaisista?" - "En" - "Mitä varten?" - "Ne on niin vittumaisia") - Ympäristö ei kovin oleellinen, eikä sitä juurikaan edes kuvailla kovin elävästi – tarjoaa lähinnä tapahtumien kautta puitteet henkilöiden rellestämiselle - Runsaasti huumoria, josta lähes kaikki perustuu päähenkilön menneisyyden muisteluille ja niiden liioittelemiselle & korostamiselle * Monet hyvät naurut irtoavat myös muutamasta surkuhupaisasta tarinan henkilöstä, joita päähahmo kuvailee vähemmän mairittelevasti * Runsaasti kielellistä leikittelyä, kuten esim. yksi "lause" jonka pituus on lähes puoli sivua ja joka etenee täysin tajunnanvirtana * Ei minkäänlaista arastelua sanavalintojen kanssa, joten "epäsovinnaiset sanat" tietynlaisissa yhteyksissä toimivat hauskana kontrastina virallisuudelle - Juonenkuljetus on hieman kaksijaksoinen * Toisaalta pääjuoni etenee selkeän lineaarisesti, mutta se poistuu jatkuvasti raiteiltaan – juoni on muutenkin sisällöltään köyhä ja kuljetus tökkii (lopetus on jo huono, mutta siitä nyt voi muutenkin olla monta mieltä) * Lähes yhtä suuri osa kirjasta on "menneiden muistelua" kuin itse pääjuonenkin etenemistä * Tietynlaisissa väleissä, kun esim. pääjuonessa tulee puhetta jostain asiasta, juoni poikkeaa sivuraiteille ja voi vielä tämänkin aikana poiketa tajunnanvirranomaisesti useisiin eri aiheisiin * Erittäin kärjistäen pääjuonen voisi käsittää myös sykliseksi seikkailun peruskaavaksi, mutta koska se on muutenkin anniltaan niin köyhä ja mitään varsinaista seikkailua ei koskaan tapahdu, on tämä tulkinta vähän liioiteltu - Teemoina käsitellään perinteisiä nuoren kasvuun aikuiseksi liittyviä asioita, kuten vanhempia (ja muitakin aikuisia & koulua) vastaan kapinointia, rakastumista, ensimmäisen kerran töiden tekoa jne. Jonkin sortin sanomana voitaisiin pitää kirjan lopussa (ja muuallakin päin kirjaa) ilmenevää karua tosiasiaa: elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi menevän, mutta elämän on silti jatkuttava. - Tarkoitusta on jo hieman vaikeampi nähdä, sillä se näyttää päällisin puolin vain puhtaasti viihdetarkoitukseen kirjoitetulta teokselta, mutta toisaalta taas sen ennen näkemätön kielenkäyttö (= puhekieli) on jo sinänsä jonkin sortin sanoma – ehkä kirjailija halusi avata teoksellaan tämänkintyyppisen kirjoitusmuodon uria tulevaisuutta kohti? - Nuorisokirjojakaan lukematta tämä on melko helposti kuviteltavissa perinteisen genrensä edustajaksi – ehkä tosin vähän rajumman puoleiseksi sellaiseksi Elina Karjalainen - Uppo-Nalle - Ulkopuolinen ja ainakin osittain kaikkitietävä kertoja, joka keskittyy pääasiassa Reetaan ja Uppo-Nalleen (fokalisaatio) * Tapahtumat myös peilataan näiden kahden ajatusmaailman kautta ("Isä näytti lystikkäältä, kun hän vihelteli hampaittensa välistä.") - Yllättävänkin vaikeaa ja monimutkaista kieltä (monesti jopa kolme- tai neljälauseisia virkkeitä ja vaikeita sanoja) lastenkirjaksi – herättää kysymyksen kohderyhmästä * Hauska typografinen korostamistekniikka, jossa esim. "aikuisten maailman" sanoja tai muuten vain tärkeitä ja mahdollisesti monimerkityksisiä sanoja korostetaan kursivoinnilla - Esim. "Sitä paitsi lähestyi parhaillaan ukkospilvi, jonka ympärillä oli _myrskykeskuksia_." * Loppujen lopuksi kieli kertoo kuitenkin varsin konkreettisista asioista, siis tyyliin "mitä sitten tapahtuikaan", ei niinkään "miltä jostakusta silloin tuntui". * Erittäin runsaasti hauskoja pikku lauluja / runoja, joiden merkityksen ymmärtää helposti ... noh, lapsikin :) Loppusoinnullisuus tekee niistä hauskoja lukea - Hivenen vanhahtavan oloinen käsittelytapa, vanhahtava ympäristö, esineet ja elämäntavat – toisaalta tietyssä mielessä ajattomia aiheita, mutta nykylapsille kirja lienee auttamattomasti "out" - Humoristiset ja elävät henkilökuvaukset, jotka kuvataan monesti Reetan / Uppo-Nallen ajatusmaailman kautta * Lähes kaikki hahmot ovat stereotypioita edustamastaan ihmistyypistä, mikä ei ole tietenkään ollenkaan huono asia – tämäntyyppiseen kirjaan se sopiikin kuin nakutettu - Äiti on perinteisen oloinen äiti ja tekee asioita joita äidin perinteisesti voi kuvitella tekevän (virkkaa etc) ja puhuu äitimäisesti ("Nyt on aika mennä nukkumaan. Mars vuoteeseen!") * Tärkeimmät henkilöt pieni tyttö Reeta ja hänen ystäväkseen kelluva karhu, Uppo-Nalle * Hahmoissa myös runsaasti liioittelua ja sadunomaista "mahdottomuutta" – eihän laulava ja runoileva koira tai puhuva ja runoileva nalle olisi oikein mahdollisia muuten... * Myös järjenvastaisuutta on havaittavissa (kuinka joku voi pelätä peipposia... puhumattakaan siitä, miten tästä pelosta parantuu) - Pääjuoni lähestulkoon olematon, eikä sellainen ehkä näinkin pitkässä kirjassa olisi edes järkevää – lapset tuskin jaksavat lukea kirjaa pitkissä pätkissä ja monimutkaiset juonikuviot ehtisivät taukojen aikana tyystin unohtua * Luvut lyhyitä ja käsittelevät aina yhden teeman, esim. pahalla tuulella olemisen, venematkan, myrskyisen päivän, katujyrän kohtaamisen tai arteen etsimisen * Lukujen sisällä kaava on usein "perinteinen seikkailukaava", eli mökillä olon rauha järkkyy jollain tavalla, kunnes taas luvun päätteeksi palataan tuttuun ja turvalliseen kotiin * Tapahtumat kuitenkin melko outoja, ja ainakin pienemmille lapsille lukeminen saattaa olla melko raskasta. Muistan ainakin itse pienenä vihanneeni tätä kirjaa, vaikka sitä muutamaan kertaan yritinkin aloittaa :) * Jonkin verran myös monimutkaisemmin tulkittavissa olevaa, harvemmille lapsille aukeavaa materiaalia, josta myös vanhempi lukija saa pintaraapaisua enemmän irti - Esim. viittauksia Jukka Kuoppamäkeen tai Spede Pasaseen * Osa "aikuisten maailman" sanoista tai tapahtumista selitetään yksinkertaisesti lapsille ymmärrettävällä tavalla (kuten "raitis hai" tai "meriministeriö") - Runsaasti huumoria, joista suurin osa syntyy hullunkurisista hahmoista sekä päättömistä tapahtumista ja kaiken kärjistämisestä * Lapsi ei välttämättä käsittele näitä huumorina? * Runsaasti outoja välikommentteja, kuten kommentointi siitä, miksei voi selällään kelluvasta karhusta voi sanoa, että sen karvat nousevat "pystyyn" - Uppo-Nalle pohtii sitä, miten pääsee ihmeen kauppaan (kun Reeta sanoo, että oikeissa seikkailuissa kuuluu pelastua "ihmeen kaupalla") - Tai että voiko luuvalolla näyttää valomerkkejä merihädässä jne. --> Korostavat lapsen ajattelun logiikkaa, tuntemattomat sanat ajatellaan helposti konkreettisesti, että niille saataisiin edes jonkinlainen tulkinta - Ei kovin tarkkaa maisemakuvausta, eivätkä kuvauspätkät muutenkaan ole pitkät * Sen sijaan kirjassa on noin joka viidennellä sivulla kuva, joka on paikkaamassa tätä puutetta * Maisemakuvauksia pidetään useinkin "niinä tylsinä pätkinä, joissa kuvataan sivutolkulla kuinka tuuli suhisee", joten lastenkirjassa niiden yksinkertaisuuden tai kuvituksella korvaamisen ymmärtää helposti -> se palvelee hyvin tarkoitustaan - Mitään syvällisempää sanomaa kirja tuskin sisältää (tarkoituskin oli kuulemma alunperin kirjoittaa sairaalle lapselle viihdyttävää luettavaa paranemisen jouduttamiseksi) - Teemoina käsitellään kaikkia mahdollisia lapsen päivittäiseen elämään liittyviä asioita, kuten ystävyyttä, nukkumaanmenoa, perheen tärkeyttä, känkkäränkkäilyä, ruokailua, pelkoja, kesämökillä oloa & paluuta – ohimennen sivutaan myös "aikuisten maailman" asioita, mutta näitä ei todellakaan pohdita kovinkaan syvällisesti (ohimennen sivutaan mm. ammattiin hakeutumista tai rakkautta, mutta vain hyvin pinnallisesti – lapsen näkökulmasta: rakastunut on "ihan hoopo" ja esimerkiksi "avaruuslentäjäksi" tulosta haaveillaan) - Genrensä edustajaksi kirja tuntuu jokseenkin kummalliselta: sen käyttämä kieli ja asiat tuntuvat äkkiseltään ajateltuna pienille lapsille aivan liian vaikeilta – eikä heidän kärsivällisyys sen lukemiseen todennäköisesti muutenkaan riittäisi (iltasatuna äidin tai isän lukemana se voisi kyllä mennä). Näin hieman vanhempana lukijana on pakko kyllä miltei sanoa nauttineensa tästä teoksesta, vaikka rehellisesti sanottuna tällaista ei tulisi koskaan "vapaaehtoisesti" luettua. Siispä kohderyhmä jättää hienoisen kysymysmerkin jälkeensä. Ehkä...10-12-vuotiaat?